My Top 10 in Soundcloud

Advertisements

Suomalaisen musiikkitieteen menetetyt mahdollisuudet – malli hallittuun alasajoon.

1970-luvulla Helsingin yliopistolla Erkki Kurenniemi rakentaa musiikkitieteen laitoksella laitteita studioon. Miljoonan taalan paikka! Satsataan laitekehitykseen ja haetaan yhteistyömahdollisuuksia kansainvälisiltä syntikkavalmistajilta, annetaan prototyypit jonkun kansainvälistä huomiota saaneen muusikon – vaikka Giorgio Moroderin – käyttöön. Valitettavasti näin ei kuitenkaan tapahdu. Nämä innovaatiot tehdään täysin ilmaiseksilaitoksen budjettia ei käytetä. Laitos keskittyy inuittien örinää kultturisesti analysoivaan etnomusikologiaan, semiotiikkaan ja muihin vastaaviin suuntauksiin, jotka eivät koskaan pystyneet saavuttamaan tarttumapintaa käytännön musiikki- tai muullekaan elämälle, vaan jäivät pienten akateemisten piirien apurahapuuhasteluksi.

1990-luvulla Jyväskylän yliopiston musiikin laitoksella on kyllä ihan hyvät puitteet: on studiota ja viimeisimpiä Macceja ohjelmistoineen. Jälleen miljoonan taalan paikka! Erikoistetaan opiskelijat koneiden ja ohjelmistojen käyttöön, aletaan panostaa ohjelmistokehitykseen. Tehdään täällä musiikkiohjelmistojen, teknisen tuotannon ja laitekehityksen tulevat kansainväliset taitajat! Valitettavasti kuitenkaan näin ei tapahdu. Studion ovi pysyy kiinni ja Maccien musaohjelmistojen treenaaminen on opiskelijoiden vapaaa-ajan toimintaa (onneksi muuten itselläni näin oli). Järjestetään musiikkituotannon kurssi, mutta luennoitsija luennoi tuhannen kalvonsa kanssa psykoanalyysiä Paul McCartneystä! No okei – tuolla kurssilla tehtiin piisi – nuoteilla tietysti. Omani vain oli liian intuitiivis-implisiittisesti toteutettu: biisinkirjoittaminen kun oli tehty ilman kirjallisia lähteitä! 1,5:llä nippanappa läpi…

Tässä oli kaksi esimerkkiä siitä kuinka musiikkitieteen valtavirta on mennyt sokeasti käytännöstä vierautunutta akateemista uomaansa pitkin unohtaen mahdollisuutensa olla rakentava osa maailmaa. Suurimmalla osalla tieteistä on oma jatkumoalansa, esimerkiksi musiikkikasvatuksella monipuolinen pedagoginen ammattimaailma, joissa maisterin paperit ainakin periaatteen tasolla kertovat tieteeseen nojaavasta pedagogiikasta. Musiikkitieteellä tällaista jatkumoalaa ei ole! Toki musiikkitieteestä valmistuneet ovat tilastollisesti työllistyneet hyvin – suurelta osin töihin, joilla ei ole mitään tekemistä musiikkitieteessä opiskeltujen asioiden kanssa. Lähes satavuotisen historiansa aikana suomalaisen musiikkitieteen valtavirta ei ole onnistunut luomaan yhtään merkittävää käytäntöön sovellettavaa tulosta. Tie on siis käyty loppuun.

Julkinen budjetti on rajallinen. Valitettavasti myös koulutuksesta ja tutkimuksesta on leikattava. Esitänkin nyt mallin, jossa musiikkitiede ajetaan Suomessa alas itsenäisenä tieteenalana, kuitenkin siten että mahdollisuudet käytäntöä tukevana ja innovaatioita tekevänä tuotteistavana suuntauksena säilyisi edelleen.

Musiikkitiedettä voi Suomessa opiskella peräti neljässä paikassa! Tarkastellaanpa nyt Turun yliopiston, Åbo Akademin, Helsingin yliopiston ja Jyväskylän yliopiston musiikkitiede-esittelyitä hevonpaskatutka vahvasti päällä. Tarkastellaan mikä on säilyttämisen arvoista, sovellettavaa ja jopa mahdollisesti kaupallistettavaa.

Turun yliopistossa painotutaan mm. ekomusikologiaan ja musiikin kriittiseen diskurssianalyysiin. Musiikkiteknologiaa tutkitaan kulttuurisesti. Ei siis mitään käytäntöön ja sovellettavuuteen vivahtavaa. Sorry Turku, koko toiminta vaan leikkuriin…käytäntöön suuntautuneet voinevat suunnistaa kohti Helsinkiä ja Jyväskylää…tai sitten kielen vaihtamista, sillä…

Åbo Akademin toiminta on varmaan pientä ja rahoitus tulee varmaankin suurilta osin säätiöiltä, joten jätetäänpä rauhaan tällä kertaa…

Jyväskylässä opiskellaan mm. kehollisuutta musiikissa ja yhteisöllisyyttä musiikissa. No huh huh! Menetelmäopintojakin on ihan tarpeeksi… Ehdotan Jyväskylälle seuraavaa järjestelyä: pedagogisesti suuntautuneet musiikkikasvatuksen puolelle ja teknisesti ja neurotieteellisesti (todellakin tärkeä ala!) suuntautuneet erillisiin Music and mind-tyylisiin maisteriohjelmiin, joissa käsittääkseni ihan vakavasti tavoitellaan sovellettavuutta käytäntöön.

Entäpäs sitten Helsinki? Ehdotan tietokoneavusteisen tutkimuksen siirtämistä Aalto-yliopiston yhteyteen. Etnomusikologiat ja semiotiikat kylmästi vaan romukoppaan.

Itse olen aikanaan valmistunut Jyväskylän musiikkitieteestä (tosin myös ammatillista käytäntöä lähellä olevan erittäin tarpeellisen musiikkikasvatuksen opinnot plakkarissa), joten tiedän tasan tarkkaan mistä puhun. Varmasti kirjoitukseni tulee ärsyttämään monia – mutta itse katson tämän olevan alan sisältä tuleva rakentava ehdotus: näillä toiminpiteillä saataisiin käytännönläheisille soveltajille lisää resursseja ja säästöäkin tulisi.